Jos haluat keskustella tilanteestasi, soita Surunauhan numeroon 044 977 9428 (ark. 9-15). Ympärivuorokautinen MIELI ry:n kriisipuhelin palvelee numerossa 09 2525 0111.

Essin tarina

Käännekohta toipumisessani oli, kun huomasin kokevani oman elämäni tärkeämmäksi kuin jonkun toisen, enkä halunnut että se menee hukkaan

 

”Isoveljeni teki itsemurhan kolme vuotta sitten, 31-vuotiaana. Hän oli minulle hyvin läheinen, taiteellinen ja herkkä tyyppi, jolla oli taipumusta masentuneisuuteen. Kun isämme kuoli, hänen vointinsa heikkeni. Huomasin, ettei hän pystynyt käsittelemään asiaa ja häneen alkoi olla vaikea saada yhteyttä. Vaikutti kuitenkin, ettei suurempaa hätää ollut. Hän vetäytyi enemmän omiin oloihinsa, mutta ajattelimme, että isän kuolemasta selviytyminen ottaa aikansa ja että hän vain halusi olla yksin. Viimeisinä viikkoina häneen oli kuitenkin hyvin vaikeaa saada kontaktia.

Lopulta kukaan meistä perheenjäsenistä ei ollut saanut veljeäni kiinni kolmeen päivään. Hänen kännykkänsä oli pois päältä ja ajattelin, että puhelin ei toimi, koska hänellä on lasku maksamatta. Oli vappuaatto ja olimme aiemmin sopineet vaihtavamme tuolloin autoja. Kävin asunnolla asian tiimoilta, mutta veljeni ei tullut avaamaan. Ajattelin, että hän vain nukkui. Lähdin ostamaan vappujuomia ja ajatuksenani oli mennä takaisin uudestaan vähän myöhemmin. Ennen kuin ehdin ostoksilta äitini soitti minulle, että hänellä on tunne, että veljelläni ei ole kaikki ok. Lupasin mennä paikan päälle saman tien uudestaan. Oven takana ymmärsin, että sen lisäksi ettei veljeni vastannut puhelimeen tai ovikelloon, ei myöskään hänen kissansa reagoinut mihinkään, mikä oli hyvin outoa. Aavistin heti, että veljeni on tehnyt itsemurhan. Soitin äidilleni ja sanoin, että kaikki on varmaankin ok, mutta pyydän kuitenkin talonmiehen avaamaan minulle oven. Äitini varoitteli, etten voi mennä sisään yksin, mutta en kuunnellut häntä. Olin varma, että pystyn hoitamaan tilanteen oli se mikä tahansa. Äidistäni ei siihen olisi ollut, eikä toisesta veljestänikään. Olin perheemme tukipilari, kaikkein vahvin, vaikka olin vain 21-vuotias.

Veljeni masentuneisuuden tiennyt talonmies tuli avaamaan oven. Ennen oven avaamista hän ehdotti poliisien pyytämistä paikalle. En halunnut kutsua heitä, sillä uskoin, että mitä tahansa oven takana odottaakaan, pystyn kyllä hoitamaan ja käsittelemään sen. Minusta tuntui, että olin ainoa oikea henkilö siihen, veljelleni tärkeä. Sisään päästyäni näin ensimmäiseksi pöydällä kasan kirjeitä. Mietin hetken pidemmälle menoa, mutta koska olin jo siinä, päätin jatkaa ja löysin veljeni kuolleena. Veljeni teki itsemurhan yhdeksän kuukautta isäni kuoleman jälkeen. Hän ei vain löytänyt enää syitä elää. Näky oli epätodellinen. Minusta tuntui, että kaikki pysähtyi, kuin olisin ollut elokuvassa. Pyysin huutaen talonmiestä soittamaan ambulanssin. Hän sanoi, ettei tähän ambulanssia enää tarvita, vaan poliisit. Peittelin veljeni ja pidin häntä kädestä, se tuntui oikealta. Talonmies jäi odottamaan poliiseja kanssani.

Menimme ulos. Olin kylmänrauhallinen, en itkenyt tai tehnyt muutakaan. Ajattelin aika viileästi, että pitää miettiä mitä teen seuraavaksi. Soitin ensin poikaystävälleni, joka tuli paikalle saman tien. Hetken harkinnan jälkeen soitin äidilleni hänen työpaikalleen. Äitini meni shokkiin, joten pyysin hänen työkaveriaan pitämään äidin poissa tapahtumapaikalta. Myös toisen veljeni oli hyvin vaikea käsittää tapahtunutta. En halunnut kenenkään tulevan paikalle ja näkevän saman kuin minkä minä näin. Halusin suojella äitiäni ja veljeäni siltä. Ajattelin, että riitti että se kaikki oli minun mielessäni.

Soittamieni puheluiden jälkeen ystäväni soitti ja sanoin hänelle, etten lähde tänään mihinkään, sillä isoveljeni on kuollut ja odotan poliiseja. Ystäväni tuli myös heti paikalle tuekseni.

Poliisien tulo kesti yli puoli tuntia. Heiltä puuttui kokonaan myötätunto ja ymmärrys tilannetta kohtaan. Olin nuori tyttö ja löytänyt juuri veljeni kuolleena. Toinen potki maata ja toinen kertoi, että ei kai tässä enää muuta kun odotellaan ruumisautoa ja että minun pitää lähteä kotiin. Kohtelu oli raadollista ja kylmää, vailla pienintäkään empatiaa. Kun kysyin mitä teen seuraavaksi tai minne voin mennä, he sanoivat että hae terveysasemalta kriisiapua. Jäin täysin tyhjän päälle.

Annoin poliiseille äitini yhteystiedot ja pyysin heitä olemaan jatkossa kaikista asioista yhteydessä äitiin. Koin vahvasti, että en pystynyt enää enempään, joku muu saisi jatkaa siitä eteenpäin. Pyyntöäni ei kuitenkaan noudatettu.

En olisi halunnut mennä kotiini, sillä perheeni kohtaaminen tuntui ylivoimaiselta. Kotona minua odotti valtava määrä kysymyksiä siitä mitä oli tapahtunut. En halunnut puhua tai siirtää muille sitä kaikkea minkä olin kohdannut. Olin ylijärkevä ja rauhallinen. Kerroin sen minkä koin tarpeelliseksi ja sen mitä jatkossa tuli sen hetkisten tietojeni mukaan tapahtumaan.

Äitini oli kuin lasia. Hän oli niin pahassa shokissa, ettei pystynyt puhumaan tai näyttämään tunteitaan. Veljeni oli taas yllättävän rauhallinen ja kertoi antaneensa veljelleen anteeksi.

Vain minä tiesin, että veljeni oli käynyt pitkään terapiassa ja lopettanut sen hieman aiemmin. Hänellä oli lääkkeitä sekä masennukseen että toiseen sairauteen – mm. kipulääkkeitä, unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä. Itsetuhoisuus oli ollut osa häntä pienestä pitäen, mutta jotenkin ajattelin, että hän olisi tuossa iässä jo päässyt sellaisesta jollakin tavalla yli, eikä itsemurhan uhkaa enää olisi. Hänen suhteensa naisystävään oli päättynyt vähän aikaa sitten ja vaikutti siltä, että se oli hänelle isän menetyksen lisäksi liikaa. Viimeisessä puhelussamme hän kertoi kuinka surullinen ja masentunut oli erosta.

Arkitodellisuus tuli esille kun minun piti ilmoittaa töihin, että en voinut tulla töihin veljeni itsemurhan takia. Esimieheni alkoi itkeä puhelimessa. Oli vaikeaa kohdata muiden reaktioita. Menin lääkäriin, joka oli rauhallisuuteni vuoksi sitä mieltä että minun tulisi mennä mielisairaalaan. Vastustin menoa kertoen omasta reagointitavastani, en uskonut lainkaan että laitokseen sulkeminen auttaisi minua. Sain sairaslomaa ja kriisiavun puhelinnumeron.

Olin aluksi skeptinen kriisiavun tukea kohtaan, mutta lopulta siitä, että pystyin puhumaan kaikesta hyvälle terapeutille, oli minulle paljon apua. Oli vaikeaa näyttää heikkoutta ja erilaisia tunteita sureville läheisille. Kävin kriisiavussa aluksi kaksi kertaa viikossa, sen jälkeen kerran viikossa kuukauden ajan. Päätin muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen Helsinkiin, enkä saanut enää jatkaa entisen kotipaikkakuntani kriisiavussa. Kriisiapu suositteli minulle Traumatukikeskusta, mutta sinne hakeutuminen oli jotenkin hankalaa, eikä minulla siinä tilanteessa ollut voimia aloittaa alusta. Olisin toivonut, että joku olisi voinut hoitaa asiaa puolestani ja järjestää tapaamisen.

Poliisi otti jälleen minuun yhteyttä ja pyysi hakemaan veljeni avaimet ja tavarat pois. En vieläkään halunnut äitiäni tai ketään muutakaan mukaan, sillä äitini oli hyvin hauras siinä vaiheessa. Tuntui jälleen, että tämä on minun asiani, vaikka en olisi halunnut, että minuun otetaan enää yhteyttä tai että joutuisin kantamaan vastuuta asioiden hoitamisesta. Tavaroiden korjaamisen jälkeen pyysin jälleen kerran poliisilta, että minun osuuteni veljen kuolemaan liittyvissä asioissa jää tähän ja että esimerkiksi ruumiinavauspöytäkirjat tulee lähettää äidilleni. Nekin tulivat aikanaan kuitenkin minulle, se tuntui jo sairaalta pilalta. Kriisitukihenkilöni kautta poliisi sai kyllä palautetta kylmästä ja asiattomasta toiminnastaan.

Muuton jälkeen jatkoin samassa työpaikassa. Olin lopulta vain kolme viikkoa sairauslomalla. Minun oli hirveän vaikea käsitellä tapahtunutta. Halusin vain unohtaa kaiken. Ajattelin, että hautajaisten jälkeen tilanne olisi tasoittunut. Syksy meni vauhdikkaasti kahta työtä tehden ja koulussa käyden. Täytin kalenterini aivan täyteen. Tekeminen helpotti oloani, kun minun ei tarvinnut eikä minulle toisaalta jäänyt aikaa ajatella mitään.

Tiukka tekemisen tahti ei todellakaan ollut pitkällä tähtäyksellä hyvä asia. Monet kaverini, äitini ja poikaystäväni kehottivat minua rauhoittamaan tahtia. Perheeni tukipilarina minusta kuitenkin tuntui, etten saa murtua vaan minun tulee pitää muut pystyssä. Omalla olollani ja terveydentilallani ei ollut minulle väliä.

Yli puoli vuotta jatkoin samaan tahtiin. Talvella menin äitini luo yöksi, kun seuraavana aamuna minulla oli aikainen työvuoro ja äitini luota pääsin helpommin töihin. Olin väsynyt ja äitini näki, että kaikki ei ole ok. Ennen töihin lähtöä yksinkertaisesti vain romahdin. En jaksanut enää ja sain paniikkikohtauksen. Äitini säikähti ja hoin hänelle, että kyllä tämä helpottaa kun vain lepään. Äitini tilasi ambulanssin, joka kehotti menemään lääkäriin. Äiti pakotti minut vastustuksestani huolimatta päivystykseen, missä minua tutkittiin 14 tuntia. Sydämen syke oli ylikierroksilla paniikkikohtauksen jälkeen ja sain lähetteen sairaalaan. Sairaalassa sairaanhoitaja sanoi, että oletko miettinyt, että sinulla ei ole kaikki nyt ihan kunnossa. Minut päästettiin vieraspaikkakuntalaisena kuitenkin kotiin ja kehotettiin menemään lääkäriin heti seuraavana päivänä. Äidille sanoin, ettei minulla ole lupaa murtua, koska minun piti jaksaa. Tuli olo, että olen huono ihminen reagoidessani näin.

Lääkärin diagnoosi oli traumaperäinen stressihäiriö ja paniikkikohtaus. Minun oli hyvin vaikea hyväksyä, että olen todellakin sairas. Jäin kuukaudeksi sairaslomalle, puolet siitä meni nukkumiseen. Olin valtavan väsynyt. Kävin myös kerran terapiassa, mutta se tuntui epämiellyttävältä, enkä halunnut jatkaa. Sain lääkkeitä paniikkihäiriöön, joka oli kyllä oireillut jo paljon aiemminkin, mutten ottanut kohtauksia vakavasti. Ajattelin, ettei minulla voinut olla mitään ja että en saisi luovuttaa.

Pikku hiljaa oloni helpottui, kun aloin ymmärtää etten pystykään kaikkeen. Aloin käsitellä asioita itsekseni tavallani sekä antaa aikaa ja armoa itselleni. Toinen puoli minusta olisi kuitenkin yhä halunnut vain toimia ja olla ajattelematta. Oloni oli ristiriitainen. Minusta tuntui, että olin pettänyt perheeni, kun en kestänytkään. Isoveljeni menettämisen myötä olin menettänyt oman tukipilarini, yhden parhaimmista ystävistäni. Sairaslomalla aloin vihdoin ymmärtää mitä oikein oli tapahtunut. Tajusin, että isoveljeni oli todella kuollut. Olin ajatusteni kanssa aika yksin, enkä halunnut rasittaa muita tai tuottaa heille pahaa oloa.

Varsinainen suruprosessini pääsi alkuun ja päässäni risteili lukuisia kysymyksiä sekä syytöksiä itseäni kohtaan. Miksi näin kävi? Miksi en kertonut veljeni masennuksesta muille? Entä jos olisin mennyt hänen luokseen päivää aiemmin? Miksi minulle kävi näin? Olin myös hyvin vihainen veljelleni elämäni pilaamisesta. Toisaalta ajattelin, etten saa ajatella niin. Ymmärsin kuitenkin, että negatiivisetkin tunteet kuuluvat asiaan, eivätkä ole väärin. Lääkkeet tasoittivat paljon oloani ja helpottivat fyysisiä oireitani, ne auttoivat minua myös asioiden käsittelyssä sekä tunteiden ilmaisemisessa.

Äitini kanssa olin paljon yhteydessä. Negatiivisten tunteiden läpikäyminen hänen kanssa oli kuitenkin vaikeaa, koska hän ei pystynyt kokemaan tai vastaanottamaan kielteisiä tunteita kuolleeseen lapseensa liittyen. Perheeni ei todellakaan ymmärtänyt mitä olin nähnyt ja kokenut.

Heti veljen löydettyäni olisin tarvinnut empaattista tukea sekä konkreettista opastusta hoitoon. Mitä pidempi aika on mennyt, sitä helpommaksi asian kanssa eläminen on kuitenkin muuttunut. Tällä hetkellä en koe tarvitsevani jaksamiseni tueksi mitään hoitoa. Pystyn elämään varsin normaalia elämää. Tapahtuneet yli en tule pääsemään, mutta opin kyllä elämään sen kanssa.

Olen saanut paljon tukea parhaalta ystävältäni, jonka veli teki viikko veljeni kuoleman jälkeen itsemurhan. Olimme toinen toistemme vertaistukijoita. Mutta koska olemme molemmat luonteeltamme pidättyväisiä, on se tarkoittanut enemmänkin sanatonta ymmärrystä kuin puhumista. Jollakin tavalla olen tottunut pärjäämään omillani. Terapiassa käyminen tuntuu vieraalta.

Käännekohta toipumisessani oli, kun huomasin kokevani oman elämäni tärkeämmäksi kuin jonkun toisen, enkä halunnut että se menee hukkaan. Ymmärsin, ettei kukaan elä elämääni puolestani. Sairaslomalla minulle aukeni myös, että en halua sellaista elämää missä minulle ei voi puhua veljeeni liittyvistä asioista ja tunteista, vaan sellaisen missä sitä kaikkea ei tarvitse kieltää ja sulkea pois. Tahdoin yksinkertaisesti elää. Nyt voin puhua asiasta varsin avoimesti. Enkä tunne häpeää. Nyt vaan kävi näin.

Minulle on ollut tärkeää tiedostaa, että olen vasta 24-vuotias ja voin tehdä elämässäni vielä mitä vain. Lähelläni on myös ihmisiä, joilta saan voimaa ja jotka tukevat minua, vaikka en varmastikaan ole kaikkein helpoin tuettava.

Veljeni itsemurha on muuttanut minua ja elämääni paljon. Isäni luonnollinen kuolema oli kuitenkin jollakin tavalla helpompi käsitellä. Veljeni kuolema taas laittoi koko arvo- ja ajatusmaailmani uusiksi. Jouduin opettelemaan elämään uudelleen. Sen kautta olen oppinut tuntemaan itseäni sekä tiedostamaan omia voimavarojani aiempaa paremmin.

Armollisuus itseäni kohtaan on kasvanut valtavasti, samoin kuin elämän arvostus ja kiitollisuus pienistä asioista. Olen ylpeä omasta selviytymisestäni. Ajattelen, että elämäni on ihan hyvää.”

Essi, 24 v.

Julkaistu helmikuussa 2016