Vien kummullesi pienen puun kasvamaan, elämää se tarkoittaa
”Kerron kokemukseni vertaistuen merkityksestä elämässäni. Lokakuun viimeinen viikonloppu vuonna 2008 repäisi minut kappaleiksi. Vertaistuki on kuitenkin auttanut minua kokoamaan pikku hiljaa niitä palasia, jotka kadotin.
Yö ennen seuraavaa aamua oli pitkä
Myöhään lauantai-iltana poliisi tuli kertomaan, että poikamme on löydetty kotoaan kuolleena, itsemurhan tehneenä. Muistan menettäneeni ajantajuni, enkä oikein kuullut mitään ympärilläni. Seisoin vain katsoen miestäni, isää joka vaipui nojaamaan käsillään polviinsa. Poliisit lähtivät pian ja siihen me jäimme kahden, musertuneina ja avuttomina. Yö ennen seuraavaa aamua oli pitkä. Sunnuntaina pääsimme poliisin luvalla katsomaan poikaamme sairaalaan patologian osastolle. Samana päivänä haimme matkaltaan palaavan pikkuveljen rautatieasemalta, missä hän kuuli veljensä kuolemasta.
Me jäimme perheessämme kolmisin kaipaamaan 26-vuotiasta Anttia. Hän oli vahvuudessaan herkkä taiteilija-muusikko ja rumpali. Antti oli rakastettava ja muita ihmisiä kantava – ja unohti samalla toisinaan itsensä.
Vertaistukiryhmästä voimia
Pian hautajaisten jälkeen näin paikkakunnallamme ilmestyvässä lehdessä ilmoituksen Surunauhan vertaistukiryhmästä itsemurhan tehneiden läheisille Kouvolassa. Menimme mieheni kanssa ryhmään aikaisessa vaiheessa, jos ajatellaan sokkivaiheen kestoa surussa. Itse koin ryhmään liittymisen kuitenkin tarpeellisena heti alusta asti. Kerran kuukaudessa järjestetyt ryhmätapaamiset olivat sopivia ja osallistuin niihin kahden vuoden ajan säännöllisesti.
Kokemukseni vertaistuen merkityksestä on oman elämäni kannalta suuri. Se on ollut pelastavaa ja elämänhallintaa tukevaa. Olen joutunut suruprosessissani kokemaan ajatuksia siitä, etten jaksa elää. Halunnut samaan arkkuun poikani kanssa. Nämä ovat tunteita, jotka koen johtuvan äidin ”kiinnittymisestä” lapseensa – kun on kantanut tätä itsessään ja tuntenut onnen tunteet saadessaan lapsen syliinsä ensikerran. Silloin muodostuu side, joka ei katkea milloinkaan. Siihen liittyy myös se hieno lause jonka olen kuullut: ” Jos emme tuntisi rakkautta, emme tuntisi suruakaan”.
Surua, mutta myös iloa
Olen saanut vertaisilta lohtua, ymmärrystä ja ystävyyttä, joka on kestänyt nyt yli kuusi vuotta ja jatkuu edelleen. Olen voinut luottamuksella puhua ja itkeä ilman nolostumista silloinkin, kun itkusta ei ole tulla loppua. Myös ilon ja surun kulku käsi kädessä on ollut vapauttavaa. On saanut nauraa ja tuntea huumorin avaavan surukanavia yhtälailla kuin ahdistavien hetkien kyyneleetkin.
Varmasti me surevat saamme kestää kaikenlaisia kommentteja ympärillämme liittyen itsemurhiin. Minulle sanottiin, että se on kaikkein raukkamaisin teko. Sitäkin ihmeteltiin miksi käyn vertaisryhmässä, siellähän joutuu kuuntelemaan muiden kauheita tarinoita ja ahdistuu lisää. Tämä voi olla yleinen käsitys laajemminkin myös terveydenhuollossa. On selvää, etteivät kaikki näin traagisesti läheisiään menettäneet tarvitse vertaisryhmää, jokainen käsittelee oman surunsa tavallaan.
Surutyö ryhmässä ei ole helppoa omien sisäisten tunteiden vuoksi. Joutuu työstämään mm. syyllisyyden, häpeän ja toivottomuudenkin tunteet. Kun uskaltaa, huomaa, että ahdistavat tunnekokemukset vievät eteenpäin.
Liekki elämälle
Kun Antti kuoli lokakuun 25. päivä 2008, alkoi projektini itsemurhasta puhumisen puolesta. Sanoin heti miehelleni, että tästä ei saa vaieta – puhuttaessa itsemurhasta ei ole syyllisiä. On puhuttava elämästä, ei kuolemasta. Tästä sai alkunsa Teemu Villikan dokumenttiprojekti, joka tuotti vuonna 2012 valmistuneen Liekki Elämälle -elokuvan. Elokuvaa on esitetty muun muassa Surunauhan tilaisuuksissa Helsingissä.
Niinhän se on, meillä surevilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin elää. Vertaistuki on auttanut minua kokoamaan itselleni palasia, jotka kadotin.
Lähetän terveiseni kaikille vertaisille Lauluni sanoin:
Vien kummullesi pienen puun kasvamaan, elämää se tarkoittaa, ei kuolemaa. Varjoihin en käy, vaan valoon vien, muistosi sun, ja löydän tien.”
-Leena
Julkaistu 2015