Itsemurha ja läheinen

    Lisätietoja
    Trauman ja surun vaiheet
    Lapsi ja itsemurha
    Läheisen oma kertomus



Maijan tarina

Kolme vuotta sitten oli tavallinen lokakuinen päivä. 17-vuotias poikani Jan oli ollut koulussa, jutellut kavereidensa kanssa illalla puhelimessa ja tehnyt läksyt. Hän tuli sanomaan "hyvää yötä, äiti kulta" ja antoi suukon, niin kuin joka ilta. Muutaman tunnin kuluttua heräsin outoon ääneen. Jan oli tappanut itsensä omaan sänkyynsä.

Poliisit tulivat ja aluksi epäilivät minua ja miestäni poikamme tappamisesta, kunnes löysivät Janin jättämän jäähyväiskirjeen. Hän kirjoitti ikävöineensä kolme vuotta aikaisemmin kuollutta vaariaan ja pelänneensä, että hänellä itselläänkin oli syöpä. Jan oli viimeisenä syksynään sairastellut ja kärsinyt allergioista niin pahasti, ettei saanut nukuttua eikä kunnolla hengitettyä.

Seuraavat päivät menivät kuin sumussa. Ihmisiä tuli ja meni, ystävät toivat ruokaa ja kahvia. Itse vain makasin sohvalla. Tuntui kuin kohdustani olisi supistellut, kuin olisin kuollut elävältä. Krematoriolla pidin poikaani sylissäni vielä viimeisen kerran. Hänellä oli rauhallinen ilme. Ajattelenkin usein, että nyt hänellä on hyvä olla, vaikka mitä tapahtuisi.

Naapurini ohjasi minut seurakunnan sururyhmään, jossa sain lohtua. Puhuminen ja rukoukset tuntuivat hyvältä. Sieltä minut ohjattiin Mielenterveysseuraan, pääsin kuntoutuskurssille ja aloin käydä terapiassa. Löysin myös Itsemurhan tehneiden läheiset ry:n (Surunauha ry), jonka vertaistukiryhmässä voin puhua asiasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka itsekin käyvät läpi samaa asiaa. Omat tunteet raivosta suruun ja syyllisyyteen tuntuivat ymmärrettävämmiltä, kun tajusin muidenkin reagoivan menetykseen samalla tavoin. Olen myös lukenut valtavat määrät kirjallisuutta surusta.

Elämän jatkaminen on tapahtunut hitaasti pienin askelin. Tänä keväänä järjestin Janille 20-vuotisjuhlat, johon tuli hänen kavereitaan nostamaan lasin kuohuviiniä ja syömään kakkua. Pikkuhiljaa olen alkanut taas nähdä värejä, kun pitkän aikaa tapahtuman jälkeen kaikki oli vain harmaata. Aina välillä muistot nousevat mieleen ja vievät mennessään. Eräänä päivänä kävelin ruokakaupassa ja silmistäni alkoi valua kyyneleitä. Vasta myöhemmin tajusin, että olin nähnyt Lauantaipussin.

Kaikkein vaikeinta on ollut päästä itsensä syyttämisestä. Vertaistukiryhmässämme eräs äiti sanoikin, että kyllä me lapsiamme rakastimme emmekä kävisi täällä ryhmässä, jos emme rakastaisi vieläkin. Suru kulkee pysyvänä seuralaisenani tässä elämässä, mutta sen jälkeen uskon näkeväni Janin uudestaan.